Ensimmäiset pikavippipalvelut Suomessa aloittivat toimintansa vuonna 2005. Pikavippien kokonaishinnat ja maksuaikavaihtoehdot vaihtelivat suuresti palveluntarjoajasta riippuen, ja todellinen vuosikorko saattoi pahimmillaan olla jopa useita tuhansia prosentteja. Vuonna 2013 tuli voimaan lakimuutos, joka tiukensi pikalainojen ehtoja merkittävästi. Esimerkiksi alle 2 000 euron lainoille säädettiin korkokatto, jonka mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. Lakimuutoksen seurauksena luotonmyöntäjät alkoivat kuitenkin heti kiertämään kyseistä korkokattosäännöstä myöntämällä tasan 2 000 euron kulutusluottoja, joihin ei sovelleta alle 2 000 euron luoton korkokattosäännöstä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2015:60 ilmenee kuitenkin oikeusohje, jonka mukaan kyseiselle korkokattosäännökselle voidaan antaa merkitystä myös yli 2 000 euron suuruisten luottojen kohtuuttomuusarvioinnissa. Luoton hintaa rajoittava sääntely muuttui 1.9.2019 voimaan tulleella lakimuutoksella, jonka mukaan kuluttajan nostamalle luotolle perittävää korkoa ei saa sopia 20 % suuremmaksi. Ennen 1.9.2019 solmittuihin luottosopimuksiin sovelletaan edellä mainittua korkokattosääntelyä.
Kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimuksesta. Nykyisin sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti, mutta tällöinkin kuluttajan tulee voida tallentaa ja toisintaa sopimus muuttumattomana. Korkein oikeus on ratkaisussaan 2016:73 linjannut kuluttajaluottosopimusten muotovaatimusten osalta, että mikäli luotonantaja ei huolehdi siitä, että kuluttaja saa pysyvällä tavalla haltuunsa kuluttajaluottosopimuksen, ei luotonantajalla ole oikeutta periä minkäänlaisia luottokustannuksia. 1.9.2019 voimaan tulleen lakimuutoksen mukaan kuluttajan nostamalle luotolle perittävää korkoa ei saa sopia 20:tä prosenttia suuremmaksi. Mikäli kuluttajan on sopimuksen mukaan maksettava muita kuin edellä tarkoitettuja luottokustannuksia, näiden määrä ei saa ylittää päivää kohden 0,01 prosenttia luottosopimuksen mukaisesta luoton määrästä tai luottorajasta luottosopimuksen voimassaoloajalta. Muiden luottokustannusten määrä ei saa kuitenkaan missään tilanteessa ylittää 150 euroa vuodessa. Mikäli luotonantaja tai -välittäjä perii suurempaa korkoa kuin mitä kuluttajansuojalaki sallii, ei kuluttajalla ole tällöin velvollisuutta maksaa luoton korkoa eikä muita luottokustannuksia lainkaan. Luotonantaja ei saa myöskään periä lisämaksullisia tekstiviestikuluja esimerkiksi lainan hakemisesta tai lainapäätöksen tekemisestä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2015:60 tarjoaa lisätietoa siitä, mitä kuluja asiakkaalta voidaan, ja ei voida, periä. Tapauksessa kantaja oli velvoittanut kuluttajaa maksamaan kulutusluoton pääoman lisäksi viivästyskorkoa. Korkein oikeus katsoi, ettei viivästyskorko perustunut sopimusehtoon vaan se oli korkolain mukaisella tavalla seurausta sovitusta luottokorosta. Korkeimman oikeuden mukaan luottokorkoa koskevia vakioehtoja ei ollut laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi ja että ne olivat kuluttajan kannalta kohtuuttomia. Kuluttajansuojalain mukaan, mikäli sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Tapauksessa viivästyskorkoa koskeneet ehdot eivät sitoneet kuluttajaa.
Tapauksessa KKO 2019:8 korkeimman oikeuden mukaan pikavippiyhtiön vaatimukset 30 euron lainassa olivat selvästi kohtuuttomat. Korkein oikeus viittasi ratkaisuun KKO 2015:60 ja totesi, että luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää. Lain esitöiden mukaan luottokustannuksiin luetaan lisäksi luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioon ottamiselle on joka tapauksessa se, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa. Korkein oikeus päätyi perusteluissaan siihen, että luotonantajan tarjoama takauspalvelu on kuluttajansuojalaissa tarkoitettu lisäpalvelu, jota koskevan sopimuksen tekeminen on ollut edellytyksenä pikavipin saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Tästä johtuen lainan luottokustannuksiin on laskettava myös takauspalvelua koskevan sopimuksen aiheuttamat kustannukset.
Kulutusluoton sopimusehdoissa tulee antaa lain edellyttämällä tavalla pakolliset tiedot lainakorosta, todellisesta vuosikorosta ja maksettavasta kokonaismäärästä, mikäli nämä tiedot puuttuvat tai yksikin tieto näistä puuttuu, tulee sopimusehtojen kohtuuttomuus arvioida kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin (93/13/ETY) ja kuluttajansuojalain perusteella. Näin ollen luotonmyöntäjällä ei ole lainakoron, todellisen vuosikoron ja maksettavan kokonaismäärän virheellisen ilmoittamisen sekä todellisen vuosikoron selvän kohtuuttomuuden johdosta oikeutta periä luotosta vaatimiaan käsittelymaksuja, luottoaikaista korkoa eikä luottoaikaiseen korkoon perustavaa viivästyskorkoa tai perintäkuluja. Näitä koskevat vaatimukset tulee hylätä perusteettomina ja jo tehdyt suoritukset tulee kohdistaa pääoman suorituksiksi. Esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisussa 2018:4 hovioikeus hylkäsi vaatimukset luoton käsittelymaksujen, luottoaikaisen koron sekä siihen perustuvien viivästyskorkojen ja perintäkulujen maksusta.
Mikäli luotonantaja perii pikavipeistä perusteettomia korkoja tai muita kuluja, kuluttajalla on oikeus pidättäytyä niiden maksamisesta ja vaatia luotonantajaa selvittämään niiden oikeellisuus. Perusteettomien kulujen maksamatta jättäminen ei voi johtaa maksuhäiriömerkintään, vaikka luotonantaja uhkaisikin maksuhäiriömerkinnällä.
Mikäli tarvitset apua pikavippeihin liittyvissä kysymyksissä, ota rohkeasti yhteyttä! Arvioimme tilanteesi ja autamme sinua asian eteenpäin viemisessä.
Kirjoitti 21.7.2022